Näyttelytekstit – Alusta alkaen
Voit lukea salitekstit ja ääniopastekstit rauhassa omalla laitteellasi. Tekstit ovat myös kuunneltavissa ruudunlukuohjelmalla.
Tekstit alkavat museon yläkerroksesta.
Johdanto
”Älkää nimittäkö minua mesenaatiksi, sanokaa taiteen ystäväksi. Sillä sitä minä olen ja olen ollut koko aikuisen elämäni…”
Sara Hildén
Alusta alkaen johdattaa Sara Hildénin Säätiön suomalaisen taiteen kokoelmaan. Näyttelyssä on valikoima modernismin klassikoita, geometrista ja ekspressiivistä abstraktia taidetta, uusrealistisia teoksia sekä otoksia taideilmiöistä 1990-luvun lopulta tähän päivään.
Sara Hildénin Säätiön kokoelma sai alkunsa muodin alalla toimineen tamperelaisen Sara Hildénin (1905–1993) kiinnostuksesta kuvataiteisiin. Liiketoiminnallaan hankkimilla varoilla hän keräsi laajan kokoelman aikansa taidetta. Kyse on elävästä kokonaisuudesta, jota kartutetaan edelleen.
Vuodesta 1979 lähtien kokoelman pysyvänä kotina on ollut Sara Hildénin taidemuseo, joka on yksi harvoista naisen keräämän kokoelman ympärille perustetuista ja nimeä kantavista taidemuseoista maailmassa.
Varhaiset modernistit
Sara Hildén aloitti keräilyn puolisonsa Erik Enrothin maalauksista 1940-luvun loppupuolella. Myöhemmin hankinnat laajenivat muiden kotimaisten ja ulkomaisten taiteilijoiden teoksiin. Sara Hildén seurasi aikansa kuvataide-elämää, vieraili näyttelyissä ja taiteilijoiden työhuoneilla. Hän solmi henkilökohtaisia kontakteja taiteilijoihin, toisinaan ystävystyikin.
Kokoelman varhaisin, modernismia edustava osa kertoo uudenlaisen, moniäänisemmän ilmaisun tulosta suomalaiseen kuvataiteeseen.
Tyko Sallinen, Hihhulit, 1918
Tyko Sallinen oli keskeinen hahmo 1900-luvun alussa maamme kuvataidetta uudistaneessa Marraskuun ryhmässä. Sille oli ominaista murretun väripaletin käyttö, vapaa sivellintekniikka ja kansalliset, kaunistelemattomat aiheet. Sallisen ilmaisu pohjasi ekspressionistiseen, tunnetta korostavaan maalausjälkeen ja kubismista lainattuun hajotettuun muotokieleen.
Uskonnollista kokoontumista kuvaava Hihhulit on Sallisen tunnetuimpia teoksia. Hän teki aiheesta useampia luonnoksia ja versioita. Maalaus syntyi voimakkaasta kokemuksesta Nauvon kirkossa keväällä 1918. Jumalanpalvelus palautti mieleen lapsuudenmuistot lestadiolaisseuroista. Maalauksen kuva-ala on jaettu kahteen osaan: ylhäälle Sallinen maalasi henkisen maailman, alhaalle maallisen.
Helene Schjerfbeck, Pukukuva, 1938
Helene Schjerfbeckin tuotanto alkoi ranskalaisvaikutteisena realismina ja ulkoilmamaalauksena. Vähitellen hän siirtyi taiteessaan kohti pelkistettyjä asetelmia ja henkilökuvia.
Pukukuva kuuluu Schjerfbeckin myöhäisvaiheeseen ja ilmentää hyvin taiteilijan modernistista tyyliä. Se on uudelleentulkinta vuonna 1909 maalatusta teoksesta, jonka mallina oli leipurin tytär Taimi Lilja Hyvinkäältä, taiteilijan silloisesta kotikaupungista.
Helene Schjerfbeck rakasti sekä taidetta että muotia, kuten Sara Hildénkin. Schjerfbeckin muotokuvissa mallin vaatetus oli usein olennainen osa teosta. Modernin muodin syntyvaiheet osuivat yksiin taiteilijan uran kanssa, joka ulottui 1870-luvulta 1940-luvulle.
Erik Enroth, Poliitikot, 1947
Erik Enroth oli sotienjälkeisen taiteilijapolven näkyvimpiä edustajia Suomessa. Poliitikot on hänen varhaiskautensa pääteos. Se oli esillä Enrothin ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1948. Pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen syntynyt maalaus kuvaa päättäjiä korttipelin äärellä. Pöydällä oleva omena on vallan symboli ja pyramidi viittaa ikuisuuteen.
Vuodesta 1945 lähtien Erik Enroth työskenteli pääosin Tampereella maalaten tamperelaista kaupunkiympäristöä ja tehtaita työläisineen. Sara Hildén ja Erik Enroth avioituivat vuonna 1949. Sara arvosti Erikiä taiteilijana ja toimi tämän mesenaattina aina avioliiton päättymiseen, vuoteen 1963 asti. Enrothin teosten laaja kokonaisuus on Sara Hildénin Säätiön kokoelman kivijalka.
Kauko Lehtinen, Kevät, 1966
Kauko Lehtinen on suomalaisen modernismin keskeisiä nimiä. Taiteilijan visuaalisesti rikkaille teoksille on leimallista yksityiskohtaisuus sekä virtuoosimainen elävä ja herkkä viiva.
Lehtinen liittyi 1950-luvulla surrealisti Otto Mäkilän perustaman turkulaisen Ryhmä 9:n jäseneksi. Taiteilijoiden välille muodostui ystävyyssuhde, jolla oli merkittävä rooli Lehtisen taiteellisessa kehityksessä. Myös perehtyminen kansainväliseen taiteeseen Pablo Picassosta informalismiin ja uusrealismiin vaikuttivat Lehtisen ilmaisuun.
Kauko Lehtiseen viitataan usein omaperäisenä surrealistina, vaikka hänen taiteensa poikkeaakin sen perusperiaatteista. Lehtisen teosten lähtökohtana oli aina todellisuus ja ihmisen arkinen kokemusmaailma.
Lehtinen toimi Sara Hildénin Säätiön pitkäaikaisena taiteilijajäsenenä ja kuului Sara Hildénin ystäväpiiriin.
Geometrinen abstraktio
Abstrakti taide juurtui osaksi suomalaista kuvataidetta 1900-luvun puolivälissä. Geometriaan perustuvissa suuntauksissa syvennyttiin puhtaiden muotojen, pinnan, viivan ja värien tutkimiseen. Taideteos ei viitannut itsensä ulkopuolelle, se oli ”taidetta taiteen vuoksi”.
Göran Augustson, Sininen sommitelma, 1968
Göran Augustsonin taiteen perustana on geometrinen, puhtaisiin väreihin perustuva abstrakti ilmaisu. Hänen tärkeimpiä innoittajiaan olivat muun muassa Victor Vasarely sekä Sam Vanni, joka toimi myös hänen opettajanaan Suomen Taideakatemian koulussa. Augustsonin taiteessa on yhtymäkohtia optiselle taiteelle ja amerikkalaiselle hard-edge paintingille eli kovareunamaalaukselle.
Augustson pyrki muodon puhtauteen ja kolorismiin. Terävien geometristen muotojen rinnalla hänen maalauksissaan on pehmeästi kaareutuvia linjoja ja hän myös leikittelee perspektiivillä. Augustsonin teosten nimet antavat viitteitä niiden luonnosta ja musiikista saatuihin lähtökohtiin.
Carolus Enckell, Taulun valo I-III, 1975–80
Carolus Enckell omisti taiteilijaelämänsä värien tutkimiselle ja modernismin perinnön jatkamiselle.
Hän oli kiinnostunut väriopeista, joissa korostetaan värin ja valon synnyttämän sisäisen kokemuksen välittämistä. Hänellä oli erityinen suhde punaiseen väriin, jonka varhaisimmat muistot liittyivät venäläisiin ikoneihin. Taiteilija sanoi: ”Punainen on kaikista väreistä monipuolisin, sielukkain ja siksi erikoisen elävä.”
Yksi Carolus Enckellin taiteen tunnusomaisia piirteitä on raitoihin perustuvat sommitelmat. Varhaisimmissa teoksissa raidat olivat pystysuuntaisia, myöhemmin ne levenivät värikentiksi. Maalaussarjan punaisiin vaakasuuntaisiin värikenttiin perustuva yksinkertainen muotomaailma muistuttaa Mark Rothkon maalauksia. Rothko oli Enckellille yksi tärkeimmistä taiteilijoista.
Realistiset suuntaukset
Kansainvälisen realismin uudet suuntaukset, kuten poptaide ja fotorealismi, näkyivät myös suomalaisessa kuvataiteessa 1960–70-luvuilla. Maailmanpoliittinen kuohunta heijastui taiteeseen. Teoksissa otettiin kantaa yhteiskunnallisiin ja poliittisiin aiheisiin sekä kommentoitiin ympäristön tilaa.
Jarmo Mäkilä, Aikamme naamioita (punkkarit), 1979 (1982)
Jarmo Mäkilä kiinnostui punkista ilmiönä matkustettuaan Lontooseen vuonna 1978. Hän maalasi muotokuvasarjan, joka viittaa pop-estetiikkaan ja jossa voi nähdä yhtymäkohtia Andy Warholin tuotantoon.
Sarja pohjaa valokuviin, jotka ovat peräisin Virginia Bostonin kulttikirjasta Punk Rock. Kuvalainat sytyttivät aikoinaan plagiointikohun, vaikka kuvien kierrättäminen on osa poptaiteen menetelmiä. Maalaukset herättivät myös positiivista kiinnostusta. Ne olivat esillä taidegallerioiden lisäksi niin vaihtoehtokulttuurin tapahtumapaikassa Lepakossa Helsingissä kuin Pori Jazzeillakin.
Kimmo Kaivanto, Kun meri kuolee II, 1973
Taidemaalari, graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo Kaivanto on sukupolvensa merkittävimpiä suomalaistaiteilijoita. Sara Hildén seurasi hänen uraansa läheltä ja kokosi mittavan kokoelman taiteilijan uran varrelta, sisältäen lukuisia avainteoksia.
Kaivanto tunnetaan erityisesti yhteiskunnallisista ja luontoaiheisista teoksistaan. Taiteilija vietti kesiä työskennellen Näsijärven Arkkusaaressa 60-luvun alusta lähtien.
Kaivanto maalasi kaksi versiota teoksesta Kun meri kuolee. Sen taustalla on rakkaus luontoon ja huoli vesistöjen rehevöitymisestä. Maalaus oli ensimmäisiä Suomessa, joka otti kantaa luonnon puolesta.
Informalismi
Informalismi, eurooppalainen vastine amerikkalaiselle abstraktille ekspressionismille, johti 1960-luvun taitteessa kotimaisen modernismin uudistumiseen: vapaampaan muotokieleen ja ilmaisuun sekä materiaalikokeiluihin. Suomalaiselle informalismille ominaista oli luontokokemusten kuvaus ja maanläheinen värimaailma.
Ahti Lavonen, Kevään struktuuri, 1964
Ahti Lavonen oli yksi suomalaisen modernismin vaikuttajista. Uransa alkuvaiheessa hän työskenteli tummasävyisten maisema- ja asetelmamaalausten parissa. 1960-luvun alussa Lavonen siirtyi pelkistettyyn, lähes yksiväriseen ilmaisuun. Tämä maalaus kuuluu taitelijan niin sanotun valkoisen kauden teoksiin.
Lavosen taiteellisena lähtökohtana oli maalauksen aineellisuus, materia ja pinnan rakenne. Hän teki erilaisia materiaalikokeiluja ja sekoitti pigmenttiin esimerkiksi kankaanpalasia, hiekkaa tai liimaa.
Kain Tapper, Leppäkallo, 1977
Kain Tapper on maamme tunnetuimpia kuvanveistäjiä. Hänen teoksissaan suomalainen luonnontunne löysi uuden ilmaisun.
Pronssin ja kiven parissa työskennellyt Tapper ryhtyi 60-luvulta alkaen käyttämään veistosmateriaalinaan puuta. Taiteilijan teokset liittyivät usein maiseman muotoihin, säätilojen ja valon vaihteluihin, vuorokaudenaikoihin tai hänen omiin luontokokemuksiinsa.
Ensimmäinen hevosen kalloa esittävä veistos syntyi 50-luvulla taiteilijan oman hevosen kuoltua. Hän palasi aiheeseen myöhemminkin. Veistoksilla oli esittävä lähtökohta. Muodon pelkistämisellä ja erilaisilla jäljillä puun pinnassa taiteilija pyrki välittämään tunteitaan ja muistumiaan lapsuuden maisemasta, sen kalliosta ja koskesta, tuulesta ja metsien huminasta.
Mauno Hartman, Horisontaaliseisaus, 1966–68
Mauno Hartman alkoi käyttää puuta veistostensa materiaalina 1960-luvun alussa. Hän työsti purettujen rakennusten vanhoja hirsiä erilaisiksi rakennelmiksi. Hartmanin veistoksissa ja reliefeissä on tuttuja muotoja perinteisestä talonpoikaiskulttuurista sekä puuarkkitehtuurista. Horisontaaliseisauksen sommittelu perustuu vaaka- ja pystysuorien linjojen keskinäisille suhteille.
Hartman on sanonut: ”En tahdo tietoisesti rakentaa mitään kansallisromanttista. Nämä ovat abstrakteja töitä, ollakin, että niissä on viitteitä vanhan puun ja hirren myötä menneeseen ja perinteeseen. Nämä veistokset ovat rakenteita. Uskon, että kaikessa taiteessa, oli sitten kysymys musiikista, kirjallisuudesta tai teatterista, perustarpeet ovat samat. On kysymys rytmistä, jännitteistä ja kokonaisuuksista.”
Juhani Harri, Yön ääniä, 1970–71
Juhani Harri oli suomalaisen esinetaiteen uranuurtaja. Hänen taiteensa kehittyi 1960-luvun alussa erilaisten materiaalikokeilujen kautta muotoon, jossa keskiöön nousi esine. Harrilla oli kyky kohottaa vaatimatonkin käyttöesine arvokkaaksi ja luoda vähäisistä elementeistä hienovireistä estetiikkaa. Esineitä teoksiinsa hän löysi milloin mistäkin. Hän on sanonut Picassoa lainaten: ”Mä en etsi, mä löydän”.
Harrin taide kehittyi kansainvälisten esikuvien varassa. Laatikkomuotoisten teosten syntyyn vaikuttivat myös Pohjanmaalla yleiset miniatyyrilaivat, joita tehtiin pulloihin tai laatikoihin. Niiden kautta Juhani Harri ymmärsi, että esine voi itsessään olla merkityksellinen, eikä vain siitä tehty kuva.
Alakerta: Viime vuosikymmenten teoksia
Sara Hildénin Säätiö jatkaa taidekokoelman kartuttamista nykytaiteella. Uushankinnat nojaavat kokoelman modernistiseen perintöön. Pääpaino on alusta alkaen ollut maalaus- ja veistotaiteessa. Esille valikoitu otos heijastelee maamme kuvataiteen viime vuosikymmenten moniäänisyyttä, niin suuntausten kuin aiheidenkin osalta.
Marika Mäkelä, Idän kukkia, 2013 ja Tiibetiläinen morsiussatula, 2013
Marika Mäkelä kuuluu 1980-luvulla läpimurtonsa tehneisiin naistaiteilijoihin.
Mäkelän reliefimäisille puupohjille tekemillä, glitterillä kuorrutetuilla öljyvärimaalauksilla on yhteys naisten käsityöperinteeseen. Taiteilija on todennut: ”Työni muistuttaa monin tavoin kutomista, jossa moottorisaha kohtaa kirjontatyön. Nyt olen vain huolissani siitä, että teoksiini on mahtunut aivan liian vähän. Haluan, että pinta on niin kirjottua, että oksat pois!”
Tiibetiläisen morsiussatulan rikas ornamentiikka viittaa jugendin koristeellisuuteen. Idän kukkien kuva-aihe puolestaan muistuttaa taiteilijan aikaisempien teosten pitkälle tyyliteltyjä kukkia.
Leena Luostarinen, Tiikeri, 1985–86
Leena Luostarinen kuului 1980-luvun suomalaisten uusekspressionistien sukupolveen. Hänen uransa läpimurto oli suuria kissaeläimiä esitellyt yksityisnäyttely vuonna 1981.
Sarjaa edustaa myös näyttelyssä nähtävä Tiikeri. Lepäävää tiikeriä on pidetty taiteilijan omakuvana. Sen kesyttömästä ja varuillaan olevasta olemuksesta taiteilija tunnisti myös itsensä. Luostarisen tiikeri on veistoksellinen ja komea.
Maalauksen varsinainen sisältö oli kuitenkin väri, joka oli taiteilijalle aihetta tärkeämpää. Sen aineellinen runsaus on ominaista Luostarisen teoksille. Hän maalasi, valutti ja roiski kirkkaat, lähes sekoittamattomat värit suoraan kankaalle.
Kaarina Kaikkonen, Ja meri oli tyhjä, 1998
Kaarina Kaikkonen tunnetaan erityisesti teoksista, jotka on tehty käytetyistä miesten paidoista ja puvuntakeista. Ne saivat alkunsa Kaikkosen henkilökohtaisesta menetyksestä. Surusta kumpuavaan kaipuuseen liittyy myös pyrkimys löytää jotain enemmän, päästä pintaa syvemmälle.
Merimaisema ja tyhjyyteen viittaava nimi ovat toistuneet Kaikkosen teoksissa. Taiteilija on sanonut: ”Ihmiskunta on ollut niin vähän aikaa täällä, koko universumissa. Meri on ollut.”
Kaikkonen on hyödyntänyt samaa materiaalia toteuttaessaan useita merkittäviä julkisen tilan installaatioita eri puolille maailmaa, usein yhteistyössä paikallisten asukkaiden kanssa.
Timo Heino, Koivuniemen herra, 2007
Timo Heinon mukaan Koivuniemen herran voi nähdä kolmiulotteisena piirustuksena. Hän on päällystänyt luonnosta löytämänsä kelottuneen männyn kumilla. Kumi on öljyn sivutuote, ja öljy taas fossiloitunutta biomassaa. Muinaismeristä peräisin oleva aine antaa siirrännäisenä uuden ihon ajassamme kasvaneelle puulle.
Kumilla on myös fetisistinen luonne. Se liittyy sadomasokismikulttuuriin, johon teoksen nimi perustuu.
Puun oksilla olevat linnunmunat ovat peräisin yksityisestä kokoelmasta. Suuri osa on lehtometsien lintulajien munia, mutta joukossa on eksoottisiakin lajeja. Munat ovat alttiita putoamaan puun oksilta. Toisaalta rikkoutuneisiin kuoriin sisältyy ajatus vapaudesta.
Toni R. Toivonen, Ristiinnaulitseminen, 2018
Teoksessa Ristiinnaulitseminen on mukana eläimen viimeinen läsnäolo.
Taiteilija on asetellut kuolleen hevosen ruhon messinkilevyn päälle. Kosteus, aika ja paine ovat muodostaneet kuvan levyn pintaan. Messingin kultasävy viittaa kullan käyttöön taiteen historiassa ja toimii taiteilijan mukaan kontrastina teoksen sisältämälle raadollisuudelle.
Teoksen tekemiseen, kokoamiseen ja pohjustamiseen on kulunut viikkoja. Lopuksi teos päällystetään lakalla, joka tuo esiin värisävyt ja syventää kuvaa.
Teos sisältää barokin taiteen tavoin memento mori -ajatuksen, eli muistutuksen elämän katoavaisuudesta. Taiteilija sanoo: ”Täytyy olla kuolemaa, että voi ymmärtää elämää. Varjot näyttävät valon suunnan.”
Marianna Uutinen, Sarjasta Muovitaivas 10, 2015
Marianna Uutisen uran läpimurto tapahtui 80-luvun loppupuolella. Viime vuosina hän on tullut tunnetuksi maalauksista, jotka muodostuvat kankaalle kiinnitetyistä ja laskostetuista akryyliväripinnoista.
Taiteilija on sanonut: ”Minulle materiaalisuus on keskeistä. Teokseni ovat usein ei-esittävän ja esittävän välimaastossa. Katsoja ehkä tunnistaa vaikutteeni, mutta saa käsitellä niitä omien reaktioidensa kautta, tilallisena kokemuksena”, on taiteilija sanonut.
Susanne Gottberg, Niin kuin se on, 2022
Susanne Gottbergin teoksissa on kysymys maalauksen olemassaolon eri tavoista. Niissä tutkitaan paitsi havaitsemisen myös muodon ja sisällön, valon ja pimeyden sekä olevaisen ja olemattoman kysymyksiä.
Viimeaikaisissa teoksissaan Gottberg on käsitellyt todellisuutta, jonka keskellä elämme ja jolta emme voi sulkea silmiämme. Teos Niin kuin se on pohjautuu peilin kautta otettuun omakuvaan. Maalauksen todellisuus avautuu moninaisena. Teos kehottaa katsomaan maailmaa ja toisaalta itseämme.